Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun

Ja kohta on jo marraskuu. Mihin tämä aika oikein menee, näin kauheaa kyytiä. Tuntuu kuin vasta pari viikkoa sitten vedin henkeeni raikasta syysilmaa ja riemuitsin hellepäivien väistymistä. Fiilistelin syksyisiä säveliä, ja seurasin kuinka katu täyttyy askelista ja elämä on kuolemista.

Väriloisto alkaa olla kauneimmat päivänsä nähnyt. Tai se on oikeastaan siirtynyt puista maahan ja lentänyt sieltä minne lie.

Syyslomakin meillä oli koulusta, tavallaan. Ensin olisi ollut kaksi lähipäivää ja loppuviikko teoriatehtäviä kotona suoritettavaksi. Pyysin nuo ainoat lähipäivät vapaaksi, koska lähdimme Ouluun ja olisi ollut aika haljua kiirehtiä heti sunnuntai-iltana takaisin ihan vain kahden koulupäivän vuoksi.

Syksyn kiireisin aika alkaa olla takanapäin nyt kun ouluilut ja kirjamessut on saatu taputeltua. Ensi kuussa on tiedossa reissua sekä kotimaassa että pitkästä aikaa ihan ulkomaille asti! Lähdemme Milanoon syömään pitsaa ja kiertämään museoita. Suunnittelen aina paljon etukäteen, mutta vasta paikan päällä näkee riittävätkö listaamani aktiviteetit vai joutuuko jotain jättämään välistä.

Halloweenin perinteeksi muodostuneet Lidlin chili-juusto-pallerot eivät pettäneet taaskaan. Olen monena syksynä elänyt näillä, ja pitihän niitä ostaa heti pakastimen täydeltä - eli kokonaiset kaksi pakettia, koska ensimmäisen maailman ongelmani on se, että minulla on ahkerasti marjastavia ja sienestäviä sukulaisia. Jos vain ehdin vetämään mustikoita kitusiini nopeammalla tahdilla, saatan saada mahdutettua vielä muutaman paketin säilöön.

Aina kun löydän itseni ajattelemasta että "no sitten ku.." niin pysäytän. Mitä pitää tapahtua ennen kuin etenen? Millainen elämäntila täytyy olla? Mikä on se oikea jarru mikä estää tekemästä asioita? Onko se pelko epäonnistumisesta vai täytyykö minun vain järjestellä elämäni ja asenteeni uusiksi?

Olen kuin huomaamatta kerännyt uutta inspiraatiota sen suhteen, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Suurin muutos toistaiseksi on tapahtunut asenteessani, ja pikkuhiljaa, askel kerrallaan, siirryn konkreettisiin tekoihin. On ihana seurata vierestä kun ihmiset toteuttavat unelmiaan, ja tulen aina surulliseksi kun näen jonkun kipuilevan epävarmuutensa ja pessimistisen asenteensa kanssa. Kenenkään vuoksi tai puolesta ei kannata raivata tietä, sillä oma polku jää silloin tallaamatta. Pitää mennä sinne minne itse haluaa, elämä on muutenkin liian lyhyt.

Millainen sinun syksysi on ollut? Onko syksy sinulle enemmän jonkun alku vai jonkun loppu?

Saatat tykätä myös näistä