Kun valittu ala ei työllistäkään

Tämä postaus on himmaillut luonnoksissani jonkun aikaa, ja kun törmäsin tähän työttömyyttä käsittelevään artikkeliin Helsingin Sanomissa, tunsin että nyt on sopiva aika palata tekstini pariin. Harvoin lehtijuttu liikuttaa niin paljon kuin tämä:

Kai Pulkkanen, 42, nettosi ennen 5 000 euroa kuussa, nyt töitä ei saa – ”Olisin valmis siivoamaan vaikka vessoja” (Helsingin Sanomat, 3.2.2025)

Artikkelissa Kai Pulkkanen kertoo olevansa korkeasti koulutettu, mutta joutuneensa itsestään riippumattomista syistä työttömäksi jo vuosi sitten. Hän kertoo tuntemuksiaan tilanteestaan, ja toteaa, että ymmärsi työttömyyden "riemun" kunnolla vasta kun itsekin päätyi samaan tilanteeseen. Toiselta pitkäaikaistyöttömältä täältä valtava kiitos Kai, että toimit äänitorvenamme!

Minä jos joku tiedän myös työttömyydestä ja leimasta jonka sen myötä saa otsaansa. Olen 15-vuotiaana aloittanut työskentelyn, tehnyt paljon pätkätöitä, paahtanut pitkää päivää opintojen ohella, kokeillut monenlaista koulutukseni ulkopuoleltakin, ja jaksanut hakea, etsiä ja uudelleenkouluttautua, mutta koska sitä vakituista paikkaa ei löydy, olen kokenut myös virastojen kanssa vääntämisestä muiden ihmisten ennakkoluuloihin ja halveksuntaan. Työttömyys hävetti joskus todella paljon, mutta nykyään käytän itsesäälissä rypemisen sijasta aikani johonkin kehittävään - esimerkiksi kirjoitusprojekteihini ja tähän blogiin. Haen kokoaikaisia töitä jatkuvasti, mutta en halua vain istua ja odottaa että ne tupsahtavat eteeni. Työtön saatan olla, mutta en todellakaan toimeeton!

Oma tarinani on monimutkainen ja kivikkoinenkin, mutta mikään kokemus ei mene täysin hukkaan jos siitä pystyi oppimaan jotain. Toivon, että joku muu voisi oppia minun kokemuksistani jotta välttyisi tekemästä samoja mokia ja ennen kaikkea lakkaisi juurruttamasta samoja myrkyllisiä ajatuksia päähänsä.

Opiskelin matkailualaa lukion jälkeen, ja valmistuin matkailuvirkailijaksi. Jo alaa opiskellessani meille kerrottiin rehellisesti että matkailu on melko huonosti työllistävä ala ellei ole valmis joko muuttamaan Lappiin tai lähtemään sinne aina kausitöihin. Hotellien vastaanotoissa ei riittänyt työtä edes vakituiselle virkailijalle, joten työharjoittelunikin vietin aina ihan muissa hommissa mihin minun oli määrä valmistua. Jos viiden kuukauden työharjoittelussa olisi pitänyt olla minimissään edes yksi kokonainen viikko vastaanotossa, en olisi päässyt valmistumaan.

"Itsepähän alasi valitsit, olisi pitänyt tietää paremmin"

"Miksi opiskelit alaa joka kiinnosti etkä sellaista joka työllistää?"

"Kyllä se pitäisi asettaa työ tärkeysjärjestyksessä ykköseksi!"

Valmistumisen jälkeen koitin parin vuoden ajan sitkeästi päästä hotelleihin ja ravintoloihin töihin, mutta haastattelua pidemmälle en päässyt. Hämmensihän se hieman kun en saanut koskaan edes haastattelukutsua osa-aikaisiin hanttihomma/kiireapulais -pesteihin, mikä tosin johtui varmaan juuri tuosta syystä jonka Kaikin mainitsi: näistä "koulutusta vaatimattomasta" työtehtävästä nostetaan herkästi kytkintä sopivamman paikan avautuessa.

Kun korona pyyhkäisi kaikkien elämän sekaisin, jo valmiiksi kotiinsa barrikoituneena työttömänä huomasin että elän ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ilman huonoa omatuntoa. Kukaan muukaan ei päässyt töihin, kukaan muukaan ei päässyt matkustelemaan. Olo ei ollut enää täysin ulkopuolinen. Moni lomautetuksi tai työttömäksi jäänyt ymmärsi viimeinkin, etten minä ja tuhannet muut vain vedä lonkkaa tahallaan ja laiskuuttaan.

Samana keväänä lähdin kirjaimellisesti hetken mielijohteesta kouluttautumaan maanrakennusalalle. Opiskelin maalajeja ja turvallisen työskentelyn perusteita etätunneilla, ja suoritin heinäkuussa työharjoitteluni heiluen lapion varressa kaivinkonekuskin apulaisena. Huomasin kuitenkin syksyn tullen, että olin onnistunut valitsemaan itselleni kaudesta riippuvaisen työn, ja lannistuin taas. Työmaiden valmistuttua jäin jälleen kerran kotiin miettimään mitäs nyt keksisi - talvi on pitkä aika odotella kevään koittoa ja uusien työmaiden alkamista. Naputtelin vuokrafirman avoimeen hakuun koulutuksen ohella suorittamani kortit, ja päätin vaipua talvihorrokseen kunnes joku tulee herättämään.

Marraskuun neljäntenä kello 10 herään

talvihorroksestani puhelinsoittoon, ja seuraavana aamuna olin kello 7 tehtaan portilla odottamassa työnjohtajaa. Porteista sisään astuttuani suunnitelmissani oli viimeinkin uskaltaa hakea oikeustieteelliseen seuraavana keväänä ja mikäli pääsisin sisälle, aioin käyttää tästä työstä kertyvät säästöt muuttoon. Toisin kävi: viimeisen kerran kun kuittasin kulkulätkäni, ajoinkin seuraavana aamuna Raaheen opiskelemaan itseni levyseppä-hitsaajaksi. Säästöt kuluivatkin polttoaineeseen.

"Kyllä se korkeakoulutus on aina parempi, ihan sama mikä ala"

"Säähän oot käyny jo ammattikoulun, elä nyt enää sinne mene vaan tähtää korkeammalle!"

"Onkohan susta ees tuollaiselle alalle.."

Metallialalle lähteminen tuntui uudelleen aloittamiselta. Opiskelin samaan aikaan sellaisten kanssa, jotka ovat hankkimassa ensimmäistä toisen asteen tutkintoaan suoraan yläasteen jälkeen. Heidän elämänsä ja työuransa oli vasta alussa, ja huomasin kadehtivani pöydän puhtautta. Omalleni oli kertynyt vino pino lappuja ja todistuksia mistä lie, ikäviäkin kokemuksia ja harha-askelia. Olisin mieluusti vaihtanut paikkoja noiden nuorten kanssa. Aina kun palaan ajatukseen, että kumpa voisin, koitan muistaa että en olisi juuri tässä ilman näitä tallaamiani polkuja. Jokaisella umpihangellakin on ollut tarkoituksensa.

Valmistuin hieman päälle vuodessa - ei huonosti sellaiselta jolla ei ollut peruskoulun käsitöiden jälkeen mitään kokemusta metallihommista. Todistuksen lisäksi minulla oli melkoinen pinkka luokkia hitsattuna. En vieläkään lakkaa hämmästelemästä uskomatonta tuuriani: valmistumistani seuraavana maanantaina aloitin työpaikassa, jossa viihdyin seuraavat puolitoista vuotta kunnes Tomi sai opiskelupaikan Kouvolasta, ja lähdin hänen mukaansa.

"Sen siitä saa kun luopuu vakituisesta työpaikasta"

"No olisiko kannattanut etsiä ensin se työpaikka ja sitten vasta muuttaa perässä"

Muutto Kouvolaan tuntui juurilta repäisyltä - olinhan ensimmäistä kertaa ikinä päässyt vakituiseen työpaikkaan. Ei sekään aina takaa loppuelämän virkaa, mutta tuo kuitenkin onnistumisen ja "kuulumisen" tunteen. Taakse jäivät mukavat työtoverit ja reilu johtoporras. Säännölliset tulot muuttuivat jälleen sarakkeiden täyttelyyn ja budjetointiin, mutta onneksi asenteeni uutta elämäntilannettani kohtaan oli muuttunut radikaalisti; jos onnistuin aiemminkin saamaan työpaikan, pystyn tekemään sen tempun uudestaankin.

Kouvolassa on todella huono työllisyystilanne metallialalla. Vaikka teollisuus on Suomessa vahva ala, tilauskannat ovat herkkiä vaihtelulle. Paikallisia saman alan ihmisiä kun on kuunnellut täällä, niin aika toivottomalta on tilanne näyttänyt jo monta vuotta. Uskon kuitenkin, että tilanne metallialalla vielä paranee - mutta vain aika näyttää missä minä olen silloin.

"Meet vaan sellaiseen paikkaan joka ottaa sinut, tarviiko sen olla se oma ala ees"

"Mitäs muutit sellaiseen paikkaan jossa sun alalla ei ole työpaikkoja tarjolla"

"No oisko kannattanut vähän miettiä etukäteen"

Jos valitsemani ala ei minua täälläpäin työllistä, voi olla aika kokeilla vaikka jotain muuta ainakin sen aikaa kun täällä tulee asuttua. Elämäntilanteiden muutokset voi ottaa seikkailunakin! On aivan turhaa sadatella "omaa tyhmyyttä" ja valintoja, jotka johtivat tälle tielle ja sieltä mahdolliselle kinttupolulle. Paskaan voi astua mutta kyllä se palkitsee löytää muutama mustikkakin.

Ennen kaikkea, minun ja kaikkien muidenkin työttömien on tullut aika luopua syyllisyydestä. Ei saa jäädä murehtimaan sitä mitä on opiskellut, mitkä työpaikat jäivät joskus saamatta mistäkin syystä, tai mikä ala jäi aikoinaan opiskelematta. Elämä ei nimittäin aina voi mennä kuin elokuvissa. Voi opiskella itsensä korkealle, syntyä yrittäjäperheeseen ja omata laajat verkostot, mutta edes nämä kaikki yhdessäkään ei takaa onnistumista. Moni löytää loppuelämänsä työpaikan sattumalta. Yksi tekee kuten sydän sanoo, ja saa kaiken. Toinen kuuntelee järkeä eikä lopulta ole yhtään sen viisaampi kuin aloittaessaan. Kolmas kuuntelee pelkästään muiden mielipiteitä, ja elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Eikä millään ole mitään merkitystä jos sairastuu tarpeeksi vakavasti.

Älä siis murehdi, työttömyys ei määrittele arvoasi ihmisenä. Ota se vastaan yhtenä kokemuksena muiden joukossa. Sen aikana on aikaa pohtia, mitä ihan oikeasti haluaa elämällään tehdä.

Saatat tykätä myös näistä