Taas yksi viikko paketissa

Viikko tuntuu aina niin lyhyeltä ajalta, ja ne kuluvat kuin itsestään. Ei niiden tapahtumia monesti edes muista ellei kirjoittele ylös. Koitin tällä viikolla alleviivata sekä tärkeimpiä tapahtumia että niitä arkista arkisimpia juttuja.

Maanantaina tuli kuluneeksi tasan 80 vuotta Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin vapauttamisesta. Puolan taitonikin pääsi todelliseen testiin, kun kuuntelin suoraa lähetystä tilaisuudesta. Jokainen elossaoleva leiriltä selviytynyt oli kutsuttu, ja moni kävi puhumassa. Eräs rouva kertoi heti puheensa aluksi, että juhlii tänään taas syntymäpäiväänsä.

Roskan lisäksi silmään osui, että kaksi eniten natsi-Saksan kukistamiseen vaikuttanutta voimaa, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto eli nykyinen Venäjä, eivät olleet todellakaan kunniapaikalla tilaisuudessa. Venäjän presidentti Vladimir Putin ei ollut sattuneesta syystä saanut edes kutsua, ja tilaisuuden henkilökohtaisen kunnioittamisen sijasta Yhdysvaltain presidentti Donald Trump oli lähettänyt delegaation paikalle. Hänen politiikkansa perustuu vihapuheelle, joten holokaustin uhrien kuunteleminen olisi ollut kenties liikaa hänen punoittaville korvilleen. Lisäksi Israelin pääministeri Benjamin Netanjahusta on olemassa Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) pidätysmääräys.

Näin arvokkaan tilaisuuden, ja koko maailman historiankirjojen sivuille jää näiden miesten vuoksi häpeätahra lapsille ihmeteltäväksi. 80 vuotta sitten taisteltiin yhdessä pahuutta vastaan, vapauden ja turvallisemman tulevaisuuden puolesta. Nyt aseet on käännetty kohti veljeskansoja, entisiä liittolaisia, eri tavalla ajattelijoita - yhteishengen hiilestä on päässyt valloilleen vihan liekki. Voimakkaan nationalismin ja "me vastaan ne toiset" -ajattelun nousu, ja ennen kaikkea hiljainen hyväksyntä on ennenkin ollut se ensimmäinen viattoman tuntuinen askel kohti turmiota, jonka jälkiä siivoamme vielä monen sukupolven ajan.

Mikäli tilaisuus jäi näkemättä, tästä voi katsoa sen kokonaisuudessaan:

 

"We don't want our past to be our children's future"

Tiistaina törmäsin kiinnostavaan mielipidekirjoitukseen, joka poiki samantein useita kannanottoja ja keskusteluja sosiaalisessa mediassa:

Uskomatonta mutta totta, naiset joutuvat melkeinpä aina väistämään miehiä (Helsingin Sanomat, 27.1.2025)

Tunnistan itsekin tämän ilmiön hyvin. Niin monta kertaa tämä kaava on toistunut, tosin sukupuoleen ja ikään katsomatta. Jalkakäytävällä kulkuhan on vapaata, ja yhdistetyllä jalankulku- ja pyörätiellä saa valita reunansa, eikä laki määrittele jalankulkijoiden keskinäisiä väistämissääntöjä. Kuitenkin vaikka kuinka kulkisi itse oikeaa reunaa ja mahdollisimman vähän kenenkään tiellä suunnilleen pyyhkien liiketilojen ikkunoita, näitä tuhahtelijoita ja olkapäiden uudelleensijoittajia löytyy aina - usein puhelimeensa nauliintuneena. Mikä siinä on, että odotetaan muiden aina väistävän vaikka kulkisi itse keskellä kaistaa mutkitellen - päähenkilösyndrooma vai alkeellisten käytöstapojen ja totaalinen pelisilmän puute?

Keskiviikkona koettiin suuria tunteita: onnistumista ja jälleennäkemisen riemua.

Ensinnäkin koitti viimein se kauhunsekaisesti odotettu päivä: minulle tuli kutsu HPV-seulaan eli piti lähteä käymään Ratamo-keskuksessa ja otattaa näytepalanen juuri sieltä pyhimmästä. Papa-kokeessa käyneenä tiesin suunnilleen miten tämä nopea toimenpide hoidetaan, mutta silti se vähän jännittää joka kerta. On hienoa, että tarjotaan tällainen täysin ilmainen tarkistus, jolla saatetaan löytää muutoksia ja jopa kohdunkaulansyöpä ennen kuin on liian myöhäistä. Kun pääsin kotimatkalle, olo oli todella onnistunut - minä menin ja käyttäydyn vieläpä oikein hyvin, ja ansaitsisin kyllä tarran. En vain ikinä muista pyytää sellaista. 

Jälleennäkemisen riemu taas tuli hakiessani rakasta autovanhustani korjaamolta. Siinä on ripaus hulluutta paikata poloista vuodesta toiseen, uudelleen ja uudelleen rahasummalla jonka siitä saisi kun möisi vaan jollekin peltoautoksi. Autoni ei ole minulle pelkkä kulkuväline, se on henkireikäni. Se on mahdollistanut minulle muun muassa uuden alan opiskelun ja erilaisiin työtarjouksiin tarttumisen, enkä voisi kuvitellakaan elämää ilman sitä. Sillä on ennen kaikkea niin korkea tunnearvo, että en suostu luopumaan siitä ennen kuin se leviää kuin Monopoli Nelostielle.

Torstaina vietettiin mukavaa kotoilupäivää. Lepopäivä salilta, lukemista ja Youtube-videoita. Julkaisin lukuhaasteeni ensimmäisen kirjan arvostelunkin, ja olin kyllä yllättynyt miten hyvä kirja sattui kohdalle!

Perjantaina oli viimeinen päivä osallistua Blogistanian äänestykseen. Niin mihin? Tässä lyhyt mutta ytimekäs esittely kaapattuna Yöpöydän kirjat -blogista:

"Voit äänestää vuonna 2024 ilmestyneitä kirjoja, joista olet julkaissut arvion blogissa, Instagramissa, Goodreadsissa, YouTubessa tai TikTokissa. Kirjoja äänestetään viidessä kategoriassa, mukana ovat tuttuun tapaan Finlandia kotimaisille kirjoille, Globalia käännösteoksille ja Tieto tietokirjoille, mutta tänä vuonna Kuopus -palkinto jaetaan ensimmäistä kertaa sekä lasten- että nuortenkirjalle!" (lähde: https://kirjakissa.blogspot.com/2025/01/blogistania-2024-aanestys-alkaa-nyt.html)

Kauaa ei onneksi tarvitse odotella äänestyksen tuloksia, sillä voittajat julkaistaan jo huomenna eli maanantaina 3.2. klo 10 vastuusomettajien tileillä (@sivujasivuja, @saanainthemaking, @inspiraationjaljilla, Yöpöydän kirjat ja Amman lukuhetki -blogit).

Lauantaina oli aika elvytellä yönkuningatar-ressukkaani. Olen ollut koko talven siitä huolissani, ja muutama päivä sitten huomasin että se oli alkanut tummumaan ja kuivumaan uhkaavasti. Vaihdoin sille mullat, jospa se piristyisi. Ainakin toivon, että löysin vian ja sain tilanteen vielä korjattua ennen kuin on liian myöhäistä.

Vasemmalla puolella 28.-31.8. ja oikealla puolella tilanne tänään.

Vaihdoin multaa samalla aloelleni, joka on ollut kyllä maailman sitkein kasvi. Se muutti luokseni ainakin viisi vuotta sitten, ja monen kuoleman ja uudelleenheräämisen jälkeen se edelleen porskuttaa. Yhden vuoden se vietti irtolaisenakin; pötköttäen muina kodittomina purkin ulkopuolella. Minulla on loppunut toivo monta kertaa kun olen heitellyt kuolleita muraatteja ja palmuja yksi toisensa jälkeen roskikseen, mutta tämä kasvi se vain jaksaa uskoa parempaan huomiseen. Ehkä se kirjoittaa vielä kokemustensa pohjalta inspiroivan elämänkerran.

Sunnuntaina kulutan usein aikaa pelaten. Tällä hetkellä eniten kulutuksessa on theHunter: Call of the Wild (2016). Tällä viikolla saimme viimeinkin julkaisupäivän Killing Floor 3 -pelille, jota on odotettu kuin kuuta nousevaa. Maaliskuun lopulla alkaa ankara pelaaminen, ja toivon että peli täyttää odotukseni!

Mitä sinun elämässäsi on tapahtunut tällä viikolla? Mikä oli kaikista arkisin asia ja mikä arjesta eniten poikkeava juttu?

Palaa etusivulle.

Saatat tykätä myös näistä