Jäähyväiset Eppu Normaalille, ajatuksia aamuruuhkasta ja musiikkivideo jota en osannut odottaa

Marraskuu, suosikkikuukauteni, on täällä taas. Pääsimme jälleen kerran ohi syyskuun ja läpi repaleisen lokakuun. Mitähän kaikkea se tuo tullessaan tällä kertaa! Sitä odotellessa kelataan vielä hieman edellisen kuun puolelle.

Kesken Berliinin matkamme alkoi puhelimeni piipata viesteistä monesta eri suunnasta. Viestien aihe koski Eppu Normaalia ja minut tiedetään suureksi faniksi. Bändi aikoi pitää seuraavana päivänä tiedotustilaisuuden, ja osasin jo aavistaa että se liittyy jotenkin 50-vuotisjuhlavuoteen. Kenties Ratinassa nähdään taas? Kyllä vain, mutta valitettavasti viimeistä kertaa ikinä.

Pieni pala nousi kurkkuun, kun kuulin uutiset ja näin kyseisen konsertin mainoksen. Viimeinen kiertue kulkee vieläpä nimellä Kaikki häipyy, on vain nyt. Se on suosikkikappaleeni, juuri se jonka pätkää kirjoitin seiskaluokkalaisena mustalla tussilla vasempaan käteeni, uudestaan ja uudestaan. "Ei huomista, ei eilistä, vain tämän hetken voi nähdä peilistä" muistuttaa minua olemaan miettimättä liikoja menneitä ja lakata stressaamasta tulevasta joka on vielä auki. Se auttaa keskittymään tähän hetkeen, sillä kaikki voi vain loppua, milloin tahansa varoittamatta. Tuo teksti oli aivan ensimmäinen tatuointini, ja edelleen se kaikista tärkein.

Harva asia on elämässä ollut niin selkeää kuin se, että sille aivan viimeiselle keikalle oli päästävä. Varmistimme heti seuraavana päivänä liput Elisan etuohjelman kautta, ja huh mikä kivi putosi sydämeltä kun liput olivat plakkarissa. Elokuussa nähdään siis Ratinassa, kenties toki myös aiemminkin jossain päin Suomea.

Eppu-liput maksoivat mansikoita ja monen vuoden makaroonit, mutta onneksi tein taas parin päivän pyrähdyksen töihin. Tällä kertaa pääsin verestämään muistoja maanrakentajan työstä. Ulkoilualueen työmaa oli loppusuoralla ja viimeistelyyn (nurmikon kylväminen, maa-ainesten levittely nätisti) tarvittiin lisäkäsiä ja ennen kaikkea silmää. Nyt soititte oikealle perfektionistille! Koska työmaani sijaitsi Lahdessa ja päivä alkoi seitsemältä, piti minun nousta jo viideltä. Yhtäkkinen unirytmin käännös teki tiukkaa mutta kaksi aamua meni helposti. Auton ratissa ehtii herätä kun saa kuunnella musiikkia.

Sain sulautua syksyisessä pimeydessä taas muiden töihin rientävien joukkoon. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, aamuruuhkassa istuessa koen olevani osa jotain ja kuulun johonkin. Työttömänä oleminen todellakin lannistaa ja saa pääni pehmennettyä, kun olen niin liikuttunut siitä kun saan hengittää pakokaasuja liikennevaloissa.

Palataan vielä musiikkilinjalle. Olen Euroviisujen jälkeen täällä blogissakin kohkannut Australian edustajasta Go-Jo:sta, joka jäi valitettavasti rannalle semi-finaalissa. Milkshake Manin lisäksi miehen muukin tuotanto on tullut todella tutuksi. Mutta mitä minun silmäni näkivätkään Youtubessa? Uusi musiikkivideo Go-Jo:n kanavalla.. kappaleesta, jonka hän on tehnyt Erika Vikmanin kanssa!

 

Pieni toiveeni saada Go-Jo joskus esiintymään Suomeen asti sai tästä pienen kipinän.

Mitä teille kuuluu? Saako vihdoin itkeä kun kitara soi?

Saatat pitää myös näistä