Konmaritusta ja kuolinsiivousta

Muuton alla oli taas aika käydä läpi kaappien kätköjä ja karsia turhia tavaroita. Vein vaatetta kirpparille ja UFFin keräyslaatikkoon sekä heitin pois huonoon kuntoon menneitä keittiötarvikkeita. Vein Alavieskan kirjaston "ota tai jätä" -ilmaishyllyyn vinon pinon teoksia ja päätin samalla että alan hyödyntää taas enemmän lainaamista.

Tästä päästäänkin aasinsillalla postauksen aiheisiin. Kävin hakemassa Kouvolan kirjastokortin ja ensimmäisenä listallani oli etsiä käsiini pari tavaroiden karsimiseen liittyvää teosta ja pohtia omaa suhtautumistani materiaan. Toisaalta rakastan keräillä silmää miellyttäviä asioita ympärilleni, toisaalta inhoan yhteensopimattomuutta. On tärkeää, että tiedän mitä omistan ja missä minkäkin paikka on.

Konmari-metodi

Konmaritus nousi ilmiöksi jo yli vuosikymmen sitten. Siivous- ja organisointiguru Marie Kondo mullisti opeillaan maailmanlaajuisesti monen kodin elämän. Tiivistetysti metodissa on kyse siitä, että säilytetään vain ne tavarat, jotka tuottavat iloa. Konmari-viikkausta tuli kokeiltua aikoinaan ja se on jäänyt pysyväksi tavaksi esimerkiksi toppien ja käsipyyhkeiden osalta.

Ehkä luettuani viimeinkin kannesta kanteen nämä Kondon kaksi kirjaa, Siivouksen elämänmullistava taika (2011, suom. Bazar, 2015) ja Iloa säkenöivä järjestys (2012, suom. Bazar, 2016), saan uusia näkökulmia.

Konmari-metodiin aikoinaan tutustuminen antoi paljon ajattelemisen aihetta ja innostun säännöllisen epäsäännöllisesti käymään läpi tavaroitani uusin silmin. Luopumisen vaikeus onkin ollut aina toinen nimeni. Kuskaan muutosta toiseen tiettyjä tavaroita ja vaatteita, koska en vain raaski luopua niistä. Voisin jakaa ne kolmeen kategoriaan:

1) se on ollut minulle todella tärkeä joskus

Yleensä joku puhkikäytetty vaatekappale - bändipaita tai -huppari, tuskalla ja hiellä tienatuilla kesätyörahoilla Atlantin toiselta puolelta tilatut housut tai hattu jota ilman en lähtenyt minnekkään vuosina 2003-2010. Ei ole toisin sanoen sopinut tyyliini yli vuosikymmeneen tai on jäänyt pieneksi. Tällaisille asioille olen perustanut yhden oman laatikon ja annan itselleni luvan säilyttää niitä, koska tunnearvo on niin suuri ja ne tuottavat minulle sitä paljonpuhuttua iloa.

2) uniikki löydös

Esine jota en edes tarvitsisi, mutta sellaista ei tule ihan joka päivä vastaan. Vielä koittaa se päivä kun tarvitsen näitä housuja joita en ole käyttänyt kertaakaan sen vuoksi koska ne eivät mahtuneetkaan mutta vastaavia ei ole tullut vastaan isommassa koossa vielä. Ei, en heitä menemään näitä upeita kenkiä vielä vaikka niillä on yhtä tuskaa kävellä. Tällaiset joutaisivat kiertoon, mutta per-ke-le kun on vaikeaa.

3) kohteliaisuudesta säästetyt tavarat

Lahjaksi saadut esineet ja kavereiden kanssa ostetut matchaavat asiat, joihin liittyy mahdollisesti jokin hauska muisto. Haluan valita itse omat koriste-esineeni enkä tee yhtään mitään epäkäytännöllisellä hassulla hatulla joka on ostettu festarireissulta. Olen onneksi pikkuhiljaa uskaltautunut kieltäytymään näistä ideoista.

Tunnistin itseni liiankin hyvin kirjan Säilytysekspertit ovat hamstraajia -väliotsikon tekstistä. Olen pienestä pitäen tykännyt järjestellä kynäni ja kirjani tarkkaan, enkä ole ymmärtänyt yhtään hälläväliä -asennetta. Vuosien mittaan minulle onkin kertynyt järjetön määrä erikokoisia säilytyslaatikoita. Pikkuhiljaa nämä lootat tyhjentyvät turhaan säilötyistä tavaroista ja jäävät käyttämättömiksi - järjestelemisen itseoppineena ammattilaisena olinkin vain hionut turhan tavaran säilönnän taitoni tappiin!

"Luulin siistineeni paikat, mutta olinkin oikeastaan vain haaskannut aikaa tavaroiden piilottamiseen." (Siivouksen elämänmullistava taika, s.32)

Tiedostan nyt, että jokainen asuntoni on ollut erilainen ratkaisuiltaan. Yhdessä oli vetolaatikkoja täynnä oleva vaatehuone jossa kaikki pysyi todella hyvin järjestyksessä, toisessa pelkkiä hyllyjä. Keittiöiden sivupöytien tiloissa on ollut suurta vaihtelua. Yhdessä ei ollut varastoa ollenkaan, toisessa se oli niin homeessa ettei sinne voinut viedä mitään. Joihinkin asuntoihin olen siis "joutunut" hankkimaan laatikoita ja tyytymään epäkäytännöllisiinkin säilytysratkaisuihin - toisin sanoen tunkemaan kaiken kaapin perälle laatikkoihin sullottuna.

On siis seuraava askeleeni käydä tavarani läpi uudestaan pitäen mielessä se, että niitä laatikoita ei ole pakko täyttää. Jos on tarve piilottaa laatikko kaapin uumeniin täyttämisen jälkeen, pitäisikö se käydä läpi ja karsia pois se mitä yrittää vain säilöä pois silmistä?

Kuolinsiivous

Niin raa'alta kuin se kuulostaakin, joskus olen käynyt läpi tavaroitani sillä ajatuksella että jos kuolisin huomenna, omaisilleni jäisi vähemmän läpikäytävää. Vanhat tiliotteet, ala-asteen matematiikan vihot, valikoima sekalaista sälää. Miksi ihmeessä annan niiden ensin viedä tilaa kaapeissa vuodesta toiseen ja sitten vielä siirtäisin vaivan eteenpäin jollekin? Törmäsin muutama vuosi sitten termiin kuolinsiivous. Olin innoissani kun aiheesta on kirjoitettu kirjakin:

Ruotsalaisen Margareta Magnussonin teos Mitä jälkeen jää - taito tehdä kuolinsiivous (2017, suom. Tammi, 2018) antaa sekä käytännön vinkkejä että pohtimisen aiheita. Tärkeintähän ei ole vain se, ettei jälkipolville jää turhia tavararöykkiöitä, vaan oman olon keventäminen ja elämän läpikäyminen. Kuolinsiivouksen voi tehdä missä elämänvaiheessa vain, mieluiten vielä silloin kun kunto antaa myöten.

Kuten konmari-osiossa mainitsin, luopumisen vaikeus on vaivannut minua aina. Olen yrittänyt löytää kultaisen keskitien - säästä vaikka kaikki koulutodistukset, mutta hävitä suurin osa kokeista, säästä pari niittirannekorua ja pistä kiertoon loput kymmenen. Kuolinsiivouksen opeilla tavaraa tulee karsittua vieläkin enemmän ja hieman kriittisemmällä otteella.

Tuottavatko ne minulle iloa? Tuottavat. Käytänkö niitä kaikkia? En.

Printtipaidat ovat aina olleet heikkouteni. Niitä on tullut kerättyä reilusti toistakymmentä vuotta, mutta onneksi olen voinut laittaa niitä kiertoon sisaruksille tai kavereille. Nykyään harkitsen enemmän ostoksiani - kuuntelenko tätä bändiä enää niin paljoa, onko tämä teksti edes hauska?

Todelliseksi ongelmaksi tavaran määrä muodostuu silloin kun asunto on niin epäjärjestyksessä, että mieluummin ostat kaupasta lisää tusseja ja purkinavaajia kuin yrittäisit etsiä niitä entisiä. Tämä olisi se viimeinen niitti, kunnon noidankehä. Koenkin suurta onnistumisen tunnetta silloin kun tarvitsee jotain ei-niin-arkipäiväistä ja se löytyy samantien. Kaveri tulee kylään ja tarvitsisi johonkin vaikkapa kuminauhaa. Löytyy, ja vieläpä helposti!

" - - mutta jos emme pysy kärryillä siitä, mitä omistamme, meillä on liian paljon tavaraa." (s. 28)

Kaikki omistamammehan ei ole välttämättä aineellista materiaa. Valokuvien läpikäymisen olen mieltänyt aina sekä omaksi iloksi järjestelyksi että pohtinut, mitä niille tapahtuu kun kuolen. Lähes kaikki kuvani ovat digitaalisessa muodossa ja minulla on myös ihan järjetön määrä kuvia ihmisistä joilla ei omia kopioita ole. Joidenkin kanssa olen edelleen tekemisissä ja jotkut ovat jääneet kokonaan matkasta joko kuin huomaamatta tai tarkoituksellisesti.

Olen tyytyväinen siihen, että olin kaveriporukasta se joka raahasi kameraa mukanaan joka paikkaan ja minulla on kaikki muistot tallessa, mutta siihen tuntuu liittyvän myös velvollisuus jakaa ne muistot niitä koskeville ihmisille. Ehkä vielä joku päivä alan käymään kunnolla läpi tiedostojani.

-------------

Kaiken sen tavaramäärän näkeminen ison muuttoauton kyydissä antoi vielä viimeisenkin sysäyksen kunnon karsimiselle. Olihan meillä toki kahden ihmisen tavarat kyydissä ja omistamme puolijoukkuesohvan. Omia tavaroita paikalleen laittaessa alkoi turhauttaa että miksi ihmeessä raahasin toiselle puolen Suomea nämä ja nämä ja nämäkin. Aina löytyy jotain mistä voi luopua, ja onhan tässä koko elämä aikaa kerätä vielä monet muuttokuormalliset roinaa nurkkiinsa odottamaan jotain uutta siivousmenetelmää!

Ovatko nämä metodit/kirjat sinulle tuttuja?

Saatat tykätä myös näistä